Tässä taannoin koin saman päivän aikana kaksi aivan päinvastaista kohtaamista. Ensin aamupäivällä S-marketin kassalla sain todistaa erään vanhan mummon avautumista kassahenkilölle, kun hän vahingossa ottaessaan hintoja rikkoi pienen jogurttipurkin kannen. Tästä nolostuneen hän pahoitteli suuresti tapahtunutta ja kävi hakemassa uuden samanlaisen tilalle. Mutta se ei asiakkaalle riittänyt. Hän valitti kovaan ääneen, kuinka noin tumpelo voidaan ottaa kauppaan töihin ja kuinka kuulema myyjä on monesti aikaisemminkin tahallaan kohdellut kaltoin asiakkaan ostoksia. Pitkän saarnan ja usean kirosanan jälkeen tilanne meni ohi. Myyjää asiakkaalta saatu ripitys selvästi hävetti, itse häpesin lähinnä asiakkaan puolesta.

 
Myöhemmin tapasin uimahallin saunassa suunnilleen saman ikäisen papan. Vaikka ikää tältä herralta löytyi varmaan päälle yhdeksänkymmentä (Päättelin siitä, että hän oli ollut naimisissa 68 vuotta!), jaksoi hän hymyillä, kertoa vanhoja juttuja ja kysellä minun elämästä yhä jos toista. Kaikesta paistoi läpi suuri kunnioitus ja kohteliaisuus muita ihmisiä kohtaan. Kuulema hänestä oli hauska tutustua ihmisiin samassa uimahallin saunassa, jossa hän oli säännöllisesti käynyt melkein kolmenkymmenen vuoden ajan.

Mitä näiden tapaamieni ihmisten elämässä oli yhteistä? Ainakin sota-ajat, nälkävuodet ja lama. Vaikka ihmisten elämässä on paljon sellaista surua ja ikävää, mitä emme näe, jäin miettimään, miksi toinen oli katkeroitunut ja toinen ei? Miten me voimme estää omaa katkeroitumista?