Lukupiiri kokoontui viidennen kerran kesäkuisena hellesunnuntaina valkoposkihanhien keskellä Kaivopuistossa. Käsiteltävänä oli suomenjuutalaisen kirjailijan Daniel Katzin teos Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Lajityyppi ei ole yksiselitteinen: teos voidaan käsittää toisaalta novelli- tai tarinakokoelmaksi ja toisaalta ehkä romaaniksikin. Kokoelman tarinoissa on hyödynnetty erityisesti vanhaa faabelien eli eläinsatujen kirjallisuudenlajia, jota teos myös ironisoi. Lukupiirin kokoontumisessa runsasta keskustelua syntyikin juuri Katzin faabeleista ja niiden suhteesta perinteisiin faabeleihin. Katzin faabeleissa hahmoina ei ole vain eläimiä vaan perinteestä poiketen myös (eläimellisesti käyttäytyviä) ihmisiä, ja lopulta keskustelu yltyi sen pohdinnaksi, missä menee ihmisten ja eläinten raja - vai onko kyseessä pikemminkin jatkumo kuin raja?

Vahvoja tunteita
Teos herätti lukupiiriläisissä voimakkaita tunteita. Se ei ylittänyt useimpien odotuksia ja tuntui monista jokseenkin pitkäveteiseltä. Esimerkiksi neiti Niitä teos ei sykähdyttänyt millään tavoin, ja herra Af taas ihmetteli, miten ihmeessä se on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon. Neiti Ee kertoi tosin löytäneensä mielenkiintoisia allegorioita ja yhteyksiä teoksen ihmisten ja eläinten välillä, mikä teki lukukokemuksesta mielenkiintoisemman. Neiti As puolestaan yltyi lukukokemustaan eritellessään muistelemaan häntä eniten huvittaneita tarinoita. Lopulta muutkin lukupiiriläiset muistivat teoksesta ainakin muutaman heitä naurattaneen tai vähintään hymyilyttäneen tarinan siitä huolimatta, että useimmat pitivät teosta kokonaisuudessaan varsin tylsänä.

Keskustelun lopuksi kaikki neidit ja herrat tulivat siihen tulokseen, että kokoelma pitäisi lukea uudestaan, jotta yhteydet tarinoiden välillä kirkastuisivat ja avautuisivat. Tarinoita ei kannata käsitellä toisistaan irrallisina vaan yhtenäisenä kokonaisuutena, ja kiinnittää huomiota kaikkien kertomusten läpi kulkeviin punaisiin lankoihin, esimerkiksi henkilöhahmojen yhtäläisyyksiin. Saa tosin nähdä, kuinka moni saa todella luettua kokoelman uudestaan - sen verran takkuavalta sen läpikahlaus useimpien mielestä tuntui. (Toivottavasti ainakin herra Af intoutuu lukemaan Katzinsa uudemman kerran - hän nimittäin erehtyi ostamaan teoksen itselleen ja maksamaan kovakantisesta painoksestaan sievoisen summan.)