AJattelin pienentää blogivajettani ja siinä samalla törmäsin tähän tekstiin vuodelta 0 ja 6 :). Toivon että saat jonkun hiukkasen talteen siitä, mihin Jumala meidät alunperin loi - elämään Hänestä, hengittämään Hänen Henkeään. Ehkä tässä voisin vielä sanoa, että Isä siunasi ystävänpäivän käsittämättömällä tavalla - paljon näistä hiukkasista osuu myös siihen päivään ja.. moneen tulevaan! :). Eilen uudistin elämääni poistamalla yhden nettipelin koneelta, joka vei aikaani monelta muulta asialta. Aamulla ihmettelin, että mitä olinkaan tehnyt, hehe. Into aloitteeseen tuli ystävän kautta. Alfa on alkanut! Törmäsin tänä iltana HB:een uuteen tuotantoon… kuuntele “HB - Hanki Elämä“. Yea, praise Him.

“Herra, tahdon olla astia, mutta en halua tietää millainen, minkäkokoinen, mihin tarkoitukseen, minkä värinen, minkä muotoinen. Isä, murra astiani palasiksi, murusiksi, jyviksi, hiekaksi. Kasaa kaikki muruset, täytä elämän vedellä ja muovaa uudeksi jälleen. Maan tomusta olen, sinun muovaamasi, sinun luomuksesi, hengeltäni ja ruumiiltani. Sinä puhalsit elämän sieraimiini, annoit voiman lihaksiini, kirkkauden ajatuksiini. Sinä loit minut elämään Sinusta, elämään, - heijastamaan sinua, kuvastamaan sinua. Minussa Sinä, elämän lähde, saat ainutkertaisen muodon ja silti olen olemassa. Olen sielu, jonka yhteyttä Sinä Herrani halajat, kuin omaasi, eikä silti sinua itseäsi. Yhteydessä palat loksahtavat paikallensa, elämä saa täyttymyksen, mutta sen sijaan, että se olisi ohi tai loppu, se on elämän tarkoitus… kommunikointi, päämäärät, kirkkaus, suuruutta ilman suureutta, äärettömyyttä ilman tyhjyyttä, rauhaa ilman ärrää, lepoa ilman kuolemaa, voimaa ilman väsymystä, kestävyyttä ilman uupumista, rakkautta ilman tuskaa, täyttymystä ilman kaipuuta, lepoa ilman pysähtyneisyyttä, kirkkautta ilman tekopyhyyttä, valoa ilman varjoa, … iloa ilman välittäjää, onnellisuutta ilman kyyneliä, tarkoitusta ilman hakemista, … olet paikallasi ja liikkeessä, rauhassa ja valossa, totuudessa ja voimassa, olet elämässä ilman ahdistusta ja silti enemmän ja vahvemmin elossa kuin koskaan aikaisemmin - olet Jumalan läheisyydessä, olet elämän lähteellä, olet palasessa taivasta. Olet läsnä, ei suurempaa, ei hehkutusta tai yrittämistä… olet Jumalan kuva, täydellinen, täynnä tulta ja voimaa, täynnä valoa ja kirkkautta, olet liekehtivä pätsi, ohikiitävä salama, jylisevä koski, koskematon savanni, nouseva aurinko, aamukaste, rankkasade, meren syvyydet, vuoren huiput, auringon paahde, jääkylmä ja kirpeä pakkanen, Mount Everestin huippu, Kalifornian kanjoni. Kaukaa ja läheltä olet täydellinen, täynnä kauneutta ja täydellisiä yksityiskohtia - ja silti en näillä sanoilla saavuta lähellekään sitä, mitä haluaisin.. en osaa kuvailla, vaikka osaankin.. sisältä pulppuaa ja saa virtaamaan, joskin täällä en koskaan maalia kohtaa, vaikka kohtaankin jokaisella sanalla, joka täyttää mieleni.”

Muutaman viikon ajan olen aika ajoin käynyt katsomassa Glow:n blogisivua, jos vaikka joku blogin kirjoittaja olisi tuottanut jonkinnäköistä uutta materiaalia sinne. Olen silmät viirulla kurkkinut hyviä kommentteja, sekä odottanut, että omat ajatukseni päätyisivät sinne hyvin oma-aloitteisesti ilman, että minun tarvitsisi kauheasti ponnistella sen eteen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ei ole kyse siitä, etteikö minulla olisi ollut mitään sanottavaa, mutta saamattomuuteni on vain vienyt minut mukanaan. Nyt päätin avata viiruiset kurkkivat silmäni ja kirjoittaa joitain kasautuneita ajatuksiani.

Viime aikoina olen miettinyt paljon niin sanottuja ”clickejä”, eli ryhmiä tai porukoita, joissa liikumme ja vietämme aikaa. Nämä klikit voivat muodostua muun muassa työkavereista, harrastuskavereista, seurakuntatyypeistä tai sitten ihan sattuman kautta samaan ryhmään ajautuneista ystävyksistä. Erityisesti minua ovat mietityttäneet juuri nämä ryhmät, jotka muodostuvat täysin erilaisista ihmisistä. Miten he ovat ajautuneet yhteen?

Viime marraskuussa, kun Etelä-Suomeen saapui mieletön lumisade ja kadut täyttyivät kymmenistä senteistä lunta, jouduin yllättävään tilanteeseen. Muutin nykyiseen asuinpaikkaani vasta syksyllä, joten en silloin vielä tiennyt talon asukkaista mitään. Säntäsin ulos etsimään autoani lumikasojen takaa, lunta oli ainakin metreittäin, jos minulta kysytään. Yritin miettiä, millä ihmeellä kaivaisin autoni esiin lumikasojen takaa, kunnes ystävällinen naapurin mies saapui apuun. Siinä sitten yhdessä lapioimme ja putsasimme auton ympäriltä lunta ja jotenkin päädyimme, ihme ja kumma, puhumaan autoista. Naapurin mies oli ehdottomasti Korealaisten autojen kannattaja, eikä siinä ollut paljoa vastaan sanomista. Tilanne eteni siihen, että kolme muuta iäkästä naapurin miestä saapui myös kolaamaan lunta autojensa ympäriltä ja siinä me sitten viisi naapurusta puhuimme autoista, kuin kaiken tietäjät. Jotenkin minä vain olin saanut paikkani eläkeikäisten miesten ryhmittymästä, yhdistävänä tekijänä autot. Myöhemmin asiaa pohtien olen ymmärtänyt, että usein siihen ei edes tarvita paljoa, että tällainen porukka tai klikki voi syntyä. Välillä nimittäin on tuntunut siltä, että aikuistenkin maailmassa jyllää sellaiset ala-asteelta peräisin olevat periaatteet, kuka saa kuulua ryhmään tai kuka valitaan viimeisenä leikkiin, jolloin saat leikkiä huonommilla barbeilla tai actionmäneillä! Nyt täytyy vielä vain liittoutua talon Marttoihin, niin homma on hanskassa.