Tein taas elämässäni omat perinteiseni: Jätin erilaiset työt ja opiskelut pahasti viimehetkeen ja lopulta jouduin tekemään hommia kauhealla kiireellä viimeisten päivien aikana ennen deadlineja. Kolme yötä ja unta niille yhteensä 12h ei tiedä viimeiselle päivälle hyvää. Sen jälkeen on kyllä jonkinlaisessa tuubassa, kun järki ei kulje ja ainoa mitä odottaa on ylipitkät päiväunet. Ja kunnon palautuminen kaikesta vaati ainakin sen 24h, ennen kun on taas normaalisti elämässä kiinni. Tätä on tullut harrastettua liian paljon.

Jotenkin sitä voisi ajatella, että jos on liian kiire, jättäisi asioita vain tekemättä. Mutta kun yleensä ei voi. Syitä löytyy monenlaisia: Joskus on oikeasti jotain sellaista, jota ei voi jättää tekemättä. Tai sitten on töitä tai muita ns. pakollisia menoja, jotka on hoidettava kiireellisten opiskelujen ohessa. Joskus taas tuntuu että muut kärsivät, jos jättää jotain tekemättä. Joskus sitä taas on vaan liian tunnollinen joitakin opiskeltehtäviä kohtaan. Jokainen voi arvioida, mitkä syyt ovat hyviä, ja mitkä eivät.

Jos hommat menee “kolmen päivän tuuban” tavoin överiksi, on kai pohjimmiltaan kyse lepopäivän viettämisestä. Tai enemmänkin sen puutteesta. Toki yksittäisiä sprinttejä jaksaa silloin tällöin, mutta jos jatkuvasti on kiire, (tai vain tykkää tehdä elämässä paljon asioita), ei oikeasti jaksa ilman säännöllisen lepopäivän rytmittämistä kalenteriin. Itse sen on joutunut kokemaan kantapään kautta, ja varmaan joudun vielä joskus uudestaan. Kuitenkin uskon, että myös Jumalan näkökulmasta tässä piilee siunaus meidän elämälle: Kun vietämme lepopäivän (viikoittain?), niin yleisesti asiat vain menevät paremmin. 

Mutta mikä on oikeaa lepäämistä?  Mielestäni joskus seurakunnissa on turhaan hurskasteltu ja hukutettu lepopäivän lepo-ulottuvuus kaiken hengellisen aktiviteetin, kuten kirkossa käymisen, rukoilemisen tai Raamatun lukemisen alle. Anteeksi jo valmiiksi kärkevä ilmaus. Kärkevyyden voisin peruuttaa, mutta asian ytimestä pidän kiinni. Lepopäivän suhteen meidän kaikkien pitäisi miettiä, miten oikeasti lepään? Mikä lataa omia akkuja? Joillekin lepääminen on yksin olemista, joillekin lepääminen ja virkistäytyminen vaatii paljon kavereita ja elämää ympärille. Joku haluaa lukea tai katsoa leffoja, toinen taas haluaa lähteä ulos tai ravintoloihin. Ei ole yleistä “oikeaa” tapaa levätä, on vain “oikea” tapa jokaiselle henkilökohtaisesti. Vasta sitten kun oma lepomoodi löytyy, saattaa siihen kylkeen varsin helpostikin liittyä luontevasti ja rentouttavasti rukousta, Raamatun lukemista, tai vaikka kirkossa käyminen.

”Miehet eivät juoruile, se on naisten hommaa!” Kajahtaa miehinen ääni takapenkiltä. ”Kyllä miehetkin juoruavat, oikeastaan he puhuvat p*skaa toisistaan ja lesoavat saavutuksillaan”, kajahtaa vastalause etupenkiltä. Autossa vallitsee perinteinen ”miehet vs. naiset” asetelma.

-Mitäs ne akat täällä juoruilee, kuuluu sanonta. Mutta onko juoruilu pelkästään feminiininen piirre vai juoruilevatko miehetkin? Pohdimme ystävieni kanssa juoruilun eri nimityksiä ja niiden merkityksiä. Olimme samaa mieltä siitä, että juoruilu on aina jonkinlaista henkilöinformaatiota, mutta erimielisyyttä tuntui herättävän se, täytyykö juorun aina olla negatiivista. Minä väitän, että juoru voi koostua myös positiivisesta tiedosta henkilöstä, joka ei ole itse paikalla. Esimerkiksi parhaan ystävän kihlautumis- tai vaikkapa vauvauutiset, jotka kerrot iloisesti toiselle ystävällesi. Tähän perusteluun nojautuen uskallan väittää, että myös miehet juoruilevat.

P*askan/ pahan puhuminen toisesta ihmisestä taas on mielestäni täysin eri käsite kuin juoruilu. Silloin lähtökohtana on usein tahallinen teko puhua jostakusta pahaa, niin ettei henkilö itse ole paikalla. Usein liioittelemme tapahtunutta ja lisäilemme pieniä yksityiskohtia, jotka saattavat jopa muuttaa sisällön täysin.

Olen varma siitä, että meistä jokainen on joskus syyllistynyt juoruiluun ja pahan puhumiseen muista ihmisistä, joko tahattomasti tai tahallisesti, sillä juoruilu on hyvin inhimillinen piirre meissä. Voisimme kuitenkin yrittää kiinnittää huomiota siihen, mitä suusta päästämme ja jäämmekö kuuntelemaan, kun joku työpaikalla kertoo likaisimmat juorut työtoverista. Voisimme tällaisissa tilanteissa esimerkiksi kohteliaasti ilmoittaa, että emme halua kuulla moisia juttuja tai yksinkertaisesti poistua tilanteesta. Samoin voisimme yrittää olla luomatta ennakkokäsityksiä ihmisistä, joita emme vielä tunne. Itse olen ainakin useasti törmännyt juuri seurakunnan piireissä siihen, että huhut kulkevat nopeaan tahtiin. Ennen kuin ehdit tutustua johonkin uuteen ihmiseen, saattaa hänellä olla jo jonkinnäköinen ennakkokäsitys sinusta. Ehkä olet se jonkun ex-tyttö- tai poikaystävä tai sinut on leimattu eriävistä mielipiteistä johonkin lokeroon. Tällaisia tilanteita voimme hyvin välttää niin, että annamme kaikille mahdollisuuden luoda itsestään omanlaisensa kuvan, emmekä loisi sitä niiden huhujen perusteella, jotka satuimme kuulemaan kahvipöydässä.

En kuitenkaan halua päättää tekstiäni siihen, että osoittelisin teitä moraalisella etusormella ja kieltäisin juoruilemasta. Päinvastoin. Juoruilu on sallittavaa, sillä niin kuin jo alussa totesin, onhan se uutisten vaihtoa, niin hyvässä kuin pahassa. Kuulkaa siis naiset. Jos teitä vielä moititaan tästä ns. ”naisten juoruilusta”, niin neuvokaa te puolestanne miestänne, kuinka ajaa autoa, mihin parkkeerata, muistuttakaa wc:n istuimen alas laskemisesta ja tehkää kaikkea sitä, mikä on ”akkojen hommaa”, kuten juoruilukin. Uskoisin, että näillä uhkailuilla olisi auton takapenkkikin hiljentynyt.