Kesän omat ajatukseni voi tiivistää kahteen sanaan: helppoa ja mukavaa. Lähinnä tarkoitan tiettyjä elämän perusarvoja, jotka tekee olemisesta mielekästä. Ehkä kolmanneksi elämän on hyvä olla välillä ainakin vähän haastavaa. Siis siten että joutuu astumaan oman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle. Monesti vasta sitten oppii uutta. Mutta sen jälkeen saa taas olla helppoa ja mukavaa.

Aika idealistista. Oikeastihan asiat ei mene niin, että elämän voisi määritellä aina helpoksi ja mukavaksi. Ainakaan se ei päde omaan elämääni. Välillä ongelmat ovat olleet itse aiheutettuja, välillä asiat ovat vain luonnostaan menneet tietyllä tavalla. Mutta ehkä juuri siksi elämän perusarvojen pitäisi olla positiivisia ja tavoitteet mukavuudessa. Siis koska ongelmia ja murheita tulee vastaan muutenkin.

Tuntuu että nykyään seurakunnissa on trendikästä puhua elämän haasteista, kiusauksista, lapsuuden kivuista, omista prosesseista jne. Eikä siinä mitään, kaikki ne ovat tärkeitä aiheita. Ja kun tällaiset asiat kolahtaa ja puhuttelee omalla kohdalla, ei niitä pidä työntää tiedostamattomiin, vaan yrittää ajan kanssa käsitellä. Kenties kuitenkin prosessointi menee liiallisuuksiin, jos ongelmia pitää hakemalla hakea, jotta voisi olla “kunnon kristitty”. Silloin elämästä tulee liian ongelmakeskeistä. Vaarana on se, että liikaa keskitytään ihmisten heikkouksiin, puutteisiin ja ongelmiin ja unohdetaan kaikki ihmisten vahvuudet. Siis kaikki yksilölliset osaamiset ja ihmisten lahjakkuudet. Siihen tiivistyy myös oma oivallukseni: Kun elän omilla vahvuuksillani ja teen pääasiassa sitä mistä nautin, elämä on ainakin hitusen verran helpompaa ja mukavampaa.