Kristinuskon historiassa on pitkään vallinnut tapa, että pitkäperjantaina hiljennytään muistelemaan (ja suremaan) Jeesuksen kuolemaa. Kun yhteiskunta oli muodostunut enemmän perheiden ja yhteisöjen varaan, oli pitkäperjantain traditioon luultavasti helpompi samaistua. Kun koko yhteiskunta ja ympäröivät yhteisöt pysähtyivät, oli yksilön helpompi pysähtyä. Itselleni on ajoittain haasteellista löytää yksilökeskeisessä maailmassa omaa tapa pysähtyä. Toisaalta voi kysyä, onko pysähtyminen tarpeellista? Itselleni ainakin on.

Tällä kertaa päätin ottaa pitkäperjantain pysähtymisen apuvälineeksi piispa Simo Peuran pohdiskelemateoksen ”Pieni Kirja Sovituksesta”. Sopivan lyhyt ja sopiva pitkäperjantain hengelliseen sisältöön.

Kirja välitti hienosti pitkäperjantain sovitussanoman. Jumala on täydellinen ja suhde Jumalaan ei ole epätäydelliselle ihmiselle mahdollinen. Kyse on ihmisen synnistä, ja syntiä Jumala inhoaa. Ihmisen ja Jumalan väliin tarvitaan Jeesus, joka sovittaa ihmisen synnit ja eheyttää ihmisen ja Jumalan yhteyden. Ihmiset ennen Jeesusta, Jeesuksen aikana, ja aina Jeesuksen jälkeen tarvitsivat ja tulevat tarvitsemaan sovittajaa ihmisen ja Jumalan välille. Sovituksen jälkeen ihminen saa iloita Jumalan läsnäolosta tässä ajassa ja ikuisesti.

Pääsiäisen hengellinen sanoma on sovituksessa. Se on kaiken ydin. Mutta oivalsin pääsiäisestä myös jotain muuta. Tavallaan sen tapahtumissa kuvastuu koko ihmisen elämän tunneskaala. Kiirastorstai kuvaa odotuksen tunnetta ja epävarmuutta. Pitkäperjantai viestii surua ja menetystä. Lankalauantaihin voi yhdistää hämmennystä. Ensimmäinen pääsiäispäivä kuvaa sanoinkuvaamatonta iloa ja toinen pääsiäispäivä turvallisuuden kokemista ja toivoa. Jokainen kokee tällaisia tunteita elämässään.

Vaikka sovitus on uskon ytimessä, on osa ilosanomaa myös Jumalan läsnäolo ihmisen jokaisessa elämänvaiheessa ja kaikissa tunnetiloissa. Odotuksessa, epävarmuudessa, surussa, hämmennyksessä, ilossa, toivossa ja turvallisuuden etsimisessä.

Viimeaikoina on kirkon tiedotuksen ja eri kristillisten toimijoiden julkaisuissa ollut pinnalla kysymys kristillisestä johtajuudesta. Kirkossa on etsitty uutta arkkipiispaa ja mm. Helsingin ja Porvoon hiippakunnille uutta johtajaa. Isot seurakunnat tarvitsevat uusia kirkkoherroja ja monet kristilliset järjestöt ja seurakunnat ovat etsimässä uusia ”vanhimpia” ja seurakunnan johtajia.

Miksi johtajuus on kristillisyydessä niin paljon pinnalla? Jos sitä miettii ihan yksinkertaisesti, niin tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin seurakuntien johdossa on paljon suurten ikäluokkien edustajia, joten uusia johtajia tarvitaan eläkkeelle siirtyvien paikoille. Toiseksi johtajuudesta puhuminen ja se korostaminen on ollut tapetilla viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Luonnollisesti sama keskustelu saapuu myös kristillisiin piireihin, ja tuo aika taitaa olla juuri nyt.

Toisaalta onhan se niinkin, että esimerkiksi Suomessa on puhuttava kristillisestä johtajuudesta uudella tavalla, koska maailma on muuttunut paljon siitä, kun suuret ikäluokat päätyivät johtoon. Arvot ja ihmisten odotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä ihmiset ovat myös vaikeammin johdettavissa.

Kun on etsitty uusia johtajia tai puhuttu kristillisestä johtajuudesta, olen huomannut pinnalla ollen ainakin seuraavia asioita: Hyvä puhuja, syvällinen pohtija, hyvä kohtaamaan erilaisia ihmisiä, teologiset painotukset, kannat kirkollisessa keskustelussa oleviin polttaviin kysymyksiin, monikulttuurisuuden ymmärrys ja maailman globaalien ongelmien huomioiminen.

Kaikki edelliset ovat tärkeitä! Jokainen voi itse pistää ne tärkeysjärjestykseen. Listasta (ja yleisestä keskustelusta) puuttuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat merkittäviä tekijöitä – ainakin minulle. a) Itsensä likoon laittaminen siellä, missä seurakunnan rakentaminen on kaikkien pelkistetyimmillään.  Mielestäni äärimmilleen viety palveleva johtaminen on sitä, kun näin erään seurakunnan pastorin rakentavan ennen sunnuntain pyhäkoulua lapsille vasaralla ja nauloilla esiintymislavaa. Eli tekevän kunnon haalarihommia. b) Vapaaehtoistyössä hyvä johtaja inspiroi muita löytämään oman palvelupaikan ja tavan toteuttaa sitä. Ei vain tarjoa yksittäistä nakkia ensimmäiselle vastaantulijalle.

Joskus johtajan asema annetaan, joskus se ansaitaan. Kun johtajuus pitää ansaita, niin erityisesti edellisillä meriiteillä olen sen valmis antamaan.

Tässä taannoin koin saman päivän aikana kaksi aivan päinvastaista kohtaamista. Ensin aamupäivällä S-marketin kassalla sain todistaa erään vanhan mummon avautumista kassahenkilölle, kun hän vahingossa ottaessaan hintoja rikkoi pienen jogurttipurkin kannen. Tästä nolostuneen hän pahoitteli suuresti tapahtunutta ja kävi hakemassa uuden samanlaisen tilalle. Mutta se ei asiakkaalle riittänyt. Hän valitti kovaan ääneen, kuinka noin tumpelo voidaan ottaa kauppaan töihin ja kuinka kuulema myyjä on monesti aikaisemminkin tahallaan kohdellut kaltoin asiakkaan ostoksia. Pitkän saarnan ja usean kirosanan jälkeen tilanne meni ohi. Myyjää asiakkaalta saatu ripitys selvästi hävetti, itse häpesin lähinnä asiakkaan puolesta.

 
Myöhemmin tapasin uimahallin saunassa suunnilleen saman ikäisen papan. Vaikka ikää tältä herralta löytyi varmaan päälle yhdeksänkymmentä (Päättelin siitä, että hän oli ollut naimisissa 68 vuotta!), jaksoi hän hymyillä, kertoa vanhoja juttuja ja kysellä minun elämästä yhä jos toista. Kaikesta paistoi läpi suuri kunnioitus ja kohteliaisuus muita ihmisiä kohtaan. Kuulema hänestä oli hauska tutustua ihmisiin samassa uimahallin saunassa, jossa hän oli säännöllisesti käynyt melkein kolmenkymmenen vuoden ajan.

Mitä näiden tapaamieni ihmisten elämässä oli yhteistä? Ainakin sota-ajat, nälkävuodet ja lama. Vaikka ihmisten elämässä on paljon sellaista surua ja ikävää, mitä emme näe, jäin miettimään, miksi toinen oli katkeroitunut ja toinen ei? Miten me voimme estää omaa katkeroitumista?

Tuntuu että ainakin kaikkien teologian opiskelijoiden on jossain vaiheessa pakko miettiä sitä, mikä on ihmisen luonnollinen kyky toimia Jumalan tahdon mukaan, ja mitä Raamatun ohjeet siihen lisää. Siitä usein ollaan yhtä mieltä, että ihmiselle on vain hyväksi teroittaa oikein tekemistä ja oikein ajattelemista Raamatun kautta, mutta vaikeampi kysymys on se, kuinka paljon ihminen osaa toimia oikein luonnostaan ilman apuneuvoja.

Tässä vähän lapsellista näkökulmaa. Tämän perusteella tuntuu, että on oltava jotain luontaista kykyä toimia oikein.

Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa.

Jaa kaikki.

Pelaa reilua peliä.

Älä lyö ihmisiä.

Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.

Siivoa omat sotkusi.

Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.

Pyydä anteeksi kun loukkaat jotakuta.

Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.

Vedä vessa.

Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.

Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.

Ota nokkaunet iltapäivisin.

Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.

Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.

Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.

Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO

Kaikki mitä sinun tarvitsee tietää, on siellä jossakin. Kultainen sääntö ja rakkaus ja perusterveydenhuolto. Ekologia ja politiikka ja tasa-arvo ja tervejärkinen elämä. Ota mikä tahansa noista kohdista ja käännä se hienoille aikuisten termeille ja sovella sitä perhe-elämääsi tai työhösi tai hallitukseesi tai maailmaasi ja se pysyy totena ja kirkkaana ja lujana. Ajattele, miten paljon parempi maailma olisi, jos me kaikki, koko maailma, saisimme pikkuleipiä ja lasin maitoa noin kolmelta iltapäivällä ja sitten menisimme peiton alle torkulle. Tai jos kaikilla hallituksilla olisi peruspolitiikkana panna tavarat aina takaisin sinne, mistä ne ottivat ne, ja siivota omat sotkunsa. 

 ps. Ainoa huono juttu noissa ajattomissa totuuksissa on että ne eivät ole itseni kirjoittama, vaan Robert Fulghumin.

Luin netissä aikani kuluksi sitä sun tätä ja päädyin nauramaan Bunny suicides- huumorille. Itse ilmiö ei ollut uusi, koska muistan nähneeni näitä sarjakuvia jo vuosia sitten.  Jos et tiedä mistä tässä pupujen itsemurhahuumorissa on kyse, käy katsomassa täältä.

Kyllähän tuo naurattaa. Tällaista hyvän ja huonon maun rajalla olevaa huumoria on olemassa nykyään todella paljon. Nämä puput ovat itse asiassa aika viattomia verrattuna moneen muuhun.

Toisaalta huumori on vaan huumoria ja elämälle saa nauraa. Joskus huumori jopa auttaa selviämään raskaista ja vaikeista tilanteista. Ensihoitajilla, poliiseilla tai sotilailla on työpaikoilla varmasti paljon mustaa huumoria.  Eikä kyseessä tarvitse edes olla noin uljas ammatti, vaan riittää jokin muukin jossa välillä stressitaso on korkealla tai työ puuduttaa ja sitä pitää jollain tapaa elävöittää. Tällainen sisäpiirin huumori saattaisi loukata ihmisiä jossain muualla, mutta työpaikan sisällä auttaa tiukan paikan tullen pitämään pään kylmänä.

Toisaalta taas huumorissa helposti mennään sellaisten rajojen yli, joita ei tavallisessa keskustelussa saa rikkoa. Mielestäni on olemassa piirteitä jotka tekevät huumorista huonoa tai jopa väärää. Esimerkiksi hyväkään huumori ei saisi sisältää lähimmäisten pilkkaamista selän takana tai suoraan. Pitäisi pyrkiä puhumaan sellaista joka rakentaa eikä horjuta. Yksi Raamatun sananlasku viittaa samaan: “Kielen varassa on elämä ja kuolema -niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” Sananl. 18:21

Saako siis mauttomuuksille nauraa?  En tiedä. Yhtä kaikki hyvän ja huonon huumorin rajaa ei voi vetää vain yleisillä linjoilla, vaan se pitää miettiä aina tilanteen ja ihmisen mukaan. Joskus vasta huumorin seurauksista huomataan oliko se mautonta vai ei.

ps. Pakko ottaa loppuun teologiaa mukaan. Kirkon historiassa on joskus hauskanpitoa ja huumoria pidetty syntisenä touhuna. Harmi, sillä paljon hyviä nauruja ja paljon hauskanpitoa on mennyt hukkaan. Sitä paitsi Raamatustakin löytyy tietääkseni ainakin yksi vitsi. Filem. 11 sisältää huulenheittoa, joka ei ehkä nykypäivän bunny suicides- kuvien rinnalla tunnu juuri miltään, mutta omana aikanaan on ollut ihmisiä hauskuuttava sanaleikki. 

Näin uutisoi yksi Suomen valtamedia nettisivujensa etusivulla. Kyseessä oli tietysti BB-Johan ja uutinen koski Big Brotherin tapahtumia. Uutisjutun ingressissä jatketaan kysymyksellä: Vaan kuka ajeli ja kenet?

Ei, tämä juttu ei käsittele Big Brotheria. Monilla on mielipide sarjasta joko puolesta tai vastaan. Tai sitten se yleisin: Ei kannata mutta seuraa silti. Mielipiteitä löytyy, eikä niitä tarvitse lukea kenenkään blogitekstistä.

Enemmän kuin kyseisen jutun sisältö itseäni pani mietityttämään sen otsikko. Oikeasti itseäni ei kauheasti kiinnosta mitä jonkun karvoille tapahtui tai mitä ei, mutta silti otsikko jostain syystä herätti huomion. Kaikessa tyylittömyydessään (erityisesti ottaen huomioon otsikon huutomerkin!) otsikko on kai onnistunut, koskä tässäkin blogissa siitä kirjoitetaan. Ja mediassa huomion saaminen on aina ykkösjuttu ja päämäärä.

Vai onko? Toisaalta jokainen media on omillaan eikä sinäänsä edusta mitään suurempaa. (Paitsi ehkä YLE, siitä en tiedä.) Eri mediatkin ovat vain yrityksiä, joiden tarkoitus on saada asiakkaita ja siten rahaa. Median asiakas on median seuraaja, ja eri ihmisiin huomion saa kiinnitettyä eri tavalla. Eri tapoihin pitää yrittäjyyden nimissä olla myös oikeus. Mutta silti mielestäni on ihan tervetullutta keskustelu siitä, minkälaiset arvot medilla voi ja pitää olla. Mitä on soveliasta tehdä ja kirjoittaa suuria katsoja- ja lukijatilastoja havitellessa. Luulisin että tässä arvokeskustelussa olennaista on se, miten kohdella muita ihmisiä. Sensaatiouutisissa on aina kyse jonkun rajan ylittämisessä. On se sitten poliitikon pilkkaamista tai Jokelan tapahtumin lähiomaisten liian agressiivista haastattelua. Kyse on lähimmäisen kunnioittamisesta, tai lähimmäisen rakastamisesta.

On se hienoa että Johanin karvoista päästiin kristinuskon perusajatuksiin. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Vähän sama kultaisen säänön sanoin: Kaiken mitä haluat ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Mediatermeillä: Julkaise toisista vain sellaista materiaalia, jota haluat että itsestäsi julkaistaisiin. Tässä kaikessa on suuri viisaus niin omaan pieneen elämään kuin suurelle medialle.

Tein taas elämässäni omat perinteiseni: Jätin erilaiset työt ja opiskelut pahasti viimehetkeen ja lopulta jouduin tekemään hommia kauhealla kiireellä viimeisten päivien aikana ennen deadlineja. Kolme yötä ja unta niille yhteensä 12h ei tiedä viimeiselle päivälle hyvää. Sen jälkeen on kyllä jonkinlaisessa tuubassa, kun järki ei kulje ja ainoa mitä odottaa on ylipitkät päiväunet. Ja kunnon palautuminen kaikesta vaati ainakin sen 24h, ennen kun on taas normaalisti elämässä kiinni. Tätä on tullut harrastettua liian paljon.

Jotenkin sitä voisi ajatella, että jos on liian kiire, jättäisi asioita vain tekemättä. Mutta kun yleensä ei voi. Syitä löytyy monenlaisia: Joskus on oikeasti jotain sellaista, jota ei voi jättää tekemättä. Tai sitten on töitä tai muita ns. pakollisia menoja, jotka on hoidettava kiireellisten opiskelujen ohessa. Joskus taas tuntuu että muut kärsivät, jos jättää jotain tekemättä. Joskus sitä taas on vaan liian tunnollinen joitakin opiskeltehtäviä kohtaan. Jokainen voi arvioida, mitkä syyt ovat hyviä, ja mitkä eivät.

Jos hommat menee “kolmen päivän tuuban” tavoin överiksi, on kai pohjimmiltaan kyse lepopäivän viettämisestä. Tai enemmänkin sen puutteesta. Toki yksittäisiä sprinttejä jaksaa silloin tällöin, mutta jos jatkuvasti on kiire, (tai vain tykkää tehdä elämässä paljon asioita), ei oikeasti jaksa ilman säännöllisen lepopäivän rytmittämistä kalenteriin. Itse sen on joutunut kokemaan kantapään kautta, ja varmaan joudun vielä joskus uudestaan. Kuitenkin uskon, että myös Jumalan näkökulmasta tässä piilee siunaus meidän elämälle: Kun vietämme lepopäivän (viikoittain?), niin yleisesti asiat vain menevät paremmin. 

Mutta mikä on oikeaa lepäämistä?  Mielestäni joskus seurakunnissa on turhaan hurskasteltu ja hukutettu lepopäivän lepo-ulottuvuus kaiken hengellisen aktiviteetin, kuten kirkossa käymisen, rukoilemisen tai Raamatun lukemisen alle. Anteeksi jo valmiiksi kärkevä ilmaus. Kärkevyyden voisin peruuttaa, mutta asian ytimestä pidän kiinni. Lepopäivän suhteen meidän kaikkien pitäisi miettiä, miten oikeasti lepään? Mikä lataa omia akkuja? Joillekin lepääminen on yksin olemista, joillekin lepääminen ja virkistäytyminen vaatii paljon kavereita ja elämää ympärille. Joku haluaa lukea tai katsoa leffoja, toinen taas haluaa lähteä ulos tai ravintoloihin. Ei ole yleistä “oikeaa” tapaa levätä, on vain “oikea” tapa jokaiselle henkilökohtaisesti. Vasta sitten kun oma lepomoodi löytyy, saattaa siihen kylkeen varsin helpostikin liittyä luontevasti ja rentouttavasti rukousta, Raamatun lukemista, tai vaikka kirkossa käyminen.

Kesän omat ajatukseni voi tiivistää kahteen sanaan: helppoa ja mukavaa. Lähinnä tarkoitan tiettyjä elämän perusarvoja, jotka tekee olemisesta mielekästä. Ehkä kolmanneksi elämän on hyvä olla välillä ainakin vähän haastavaa. Siis siten että joutuu astumaan oman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle. Monesti vasta sitten oppii uutta. Mutta sen jälkeen saa taas olla helppoa ja mukavaa.

Aika idealistista. Oikeastihan asiat ei mene niin, että elämän voisi määritellä aina helpoksi ja mukavaksi. Ainakaan se ei päde omaan elämääni. Välillä ongelmat ovat olleet itse aiheutettuja, välillä asiat ovat vain luonnostaan menneet tietyllä tavalla. Mutta ehkä juuri siksi elämän perusarvojen pitäisi olla positiivisia ja tavoitteet mukavuudessa. Siis koska ongelmia ja murheita tulee vastaan muutenkin.

Tuntuu että nykyään seurakunnissa on trendikästä puhua elämän haasteista, kiusauksista, lapsuuden kivuista, omista prosesseista jne. Eikä siinä mitään, kaikki ne ovat tärkeitä aiheita. Ja kun tällaiset asiat kolahtaa ja puhuttelee omalla kohdalla, ei niitä pidä työntää tiedostamattomiin, vaan yrittää ajan kanssa käsitellä. Kenties kuitenkin prosessointi menee liiallisuuksiin, jos ongelmia pitää hakemalla hakea, jotta voisi olla “kunnon kristitty”. Silloin elämästä tulee liian ongelmakeskeistä. Vaarana on se, että liikaa keskitytään ihmisten heikkouksiin, puutteisiin ja ongelmiin ja unohdetaan kaikki ihmisten vahvuudet. Siis kaikki yksilölliset osaamiset ja ihmisten lahjakkuudet. Siihen tiivistyy myös oma oivallukseni: Kun elän omilla vahvuuksillani ja teen pääasiassa sitä mistä nautin, elämä on ainakin hitusen verran helpompaa ja mukavampaa. 

Klisee nostettiin taas esiin: Suomalaiset miehet eivät osaa näyttää tunteitaan. Asiaan tartuttiin kesäkuun Kotimaassa (24/2008). Artikkelissa todetaan, että nykyajan miehet osaavat puhua tunteista, mutta tunteiden näyttäminen on kuitenkin vielä hakusessa. Samaan hengenvetoon todetaan, kuinka miehille on tyypillistä reagoida tietyllä tavalla, jos joku kertoo syviä tuntemuksia tai ongelmia. Vastaus voi olla tyyliin ”kyllä tämä tästä näin” tai “sä oot hyvä jätkä”. Tunnistan itseni. 

Mielestäni tunteettomuus- klisee ei kuitenkaan pidä paikkansa. Ainakaan täysin. Jos olet erimieltä, voit käydä päivittämässä mielipidettä näissä tilanteissa.

→ Tuhannet miehet huutaa jääkiekkomatsissa. Jos oma joukkue pärjää, kaikki tuulettavat. Jos taas vastustaja pärjää, kirotaan ja salaa vihataan vastustajan faneja. Jos peli on tylsä (ja tunteeton) aina voi hätävarana huutaa tuomarille ”nuijaa” tai ”seepraa”. 

→ Kymmenentuhatta rokkaria huutaa stadikalla Iron Maidenia lavalle. Tai vähän maltillisemmin pukeutuneet vaativat Mr. Springsteenia esiin vielä kerran kolmen tunnin soiton jälkeen. Oli keikka sitten mikä tahansa, suomalaiset miehet eivät jää yhtään muita vaisuimmiksi tai ole vähemmän fanaattisia. Hyvässä ja pahassa.

Vähän kyllä harmittaa monien miesten vaimojen ja tyttöystävien puolesta. Nykyinen kesä kun on yksi parhaista (..tai pahimmista, riippuu kuka puhuu) urheilukesistä. Ensin kesän alle kaksi ja puoli viikkoa Jääkiekon MM-kisoja, kesäkuussa kolme viikkoa EM-jalkapalloa ja päälle vielä kesän lopulla melkein kuukauden olympialaiset. Yhteensä siis sellainen pari kuukautta 8 tuntia päivässä ruudun äärellä. Ja todelliset urheiluhullut selaa tietysti loput päivästä netissä tilastoja, urheilujournalismia, hidastuksia, koosteita ja vanhojen kisojen videonäytteitä. Kiitos YLE ja Elävä Arkisto! Siinä voi naiset heittää hyvästit unelmille pitkistä yhteisistä lomamatkoista. Monia miehiä kun ei saa millään lähtemään kisojen aikaan. Toki miesten esittämä syy voi olla raha tai väsymys, todellisuudessa kyse on kuitenkin urheilusta. Tiedoksi vaan kaikille urheiluleskille.

Eihän se tietysti aina niin mene, että miehet katsoo kisoja ja naiset vaan tylsistyy. Toki on niitäkin pareja, joissa molemman ovat urheiluhulluja, tai vastaavasti kumpaakaan ei kiinnosta. Joissakin tapauksissa voi jopa olla tilanne täysin toisin päin, jolloin vain parin parempaa puoliskoa kiinnostaa. Erilaisia variaatioita löytyy ja hyvä niin.

Jos nyt kuitenkin pysytään miehet ja urheilulesket yleistyksessä, voisivat kaikki naiset yrittää keksiä jonkinlaista vastaiskua miehillä. Valitettavasti vaan vaikka kasaisi ja nauhoittaisi digiboksiin viikon Täydelliset naiset, Greyn Anatomian, Ugly Bettyn ja kaikki Sinkkuelämät, ei siitä saa yhteensä kun 8 tuntia viikossa, jos edes sitäkään. Sen katsoo yhdessä päivässä mutta urheilua tulee sen verran seitsemänä päivänä viikossa. Näin se vaan menee. Vai keksittekö naiset jotain muuta vastarintaa?

Eipä siinä. Pitää varmaan hakea pullo Carlsberg “Probably the best beer in the world” jalkapallo-olutta ja mennä seuraamaan kun Venäjä tiputtaa Ruotsin (!) ja Hollanti (oma ehdoton suosikki!) hoitaa koko kisat.