Kristinuskon historiassa on pitkään vallinnut tapa, että pitkäperjantaina hiljennytään muistelemaan (ja suremaan) Jeesuksen kuolemaa. Kun yhteiskunta oli muodostunut enemmän perheiden ja yhteisöjen varaan, oli pitkäperjantain traditioon luultavasti helpompi samaistua. Kun koko yhteiskunta ja ympäröivät yhteisöt pysähtyivät, oli yksilön helpompi pysähtyä. Itselleni on ajoittain haasteellista löytää yksilökeskeisessä maailmassa omaa tapa pysähtyä. Toisaalta voi kysyä, onko pysähtyminen tarpeellista? Itselleni ainakin on.

Tällä kertaa päätin ottaa pitkäperjantain pysähtymisen apuvälineeksi piispa Simo Peuran pohdiskelemateoksen ”Pieni Kirja Sovituksesta”. Sopivan lyhyt ja sopiva pitkäperjantain hengelliseen sisältöön.

Kirja välitti hienosti pitkäperjantain sovitussanoman. Jumala on täydellinen ja suhde Jumalaan ei ole epätäydelliselle ihmiselle mahdollinen. Kyse on ihmisen synnistä, ja syntiä Jumala inhoaa. Ihmisen ja Jumalan väliin tarvitaan Jeesus, joka sovittaa ihmisen synnit ja eheyttää ihmisen ja Jumalan yhteyden. Ihmiset ennen Jeesusta, Jeesuksen aikana, ja aina Jeesuksen jälkeen tarvitsivat ja tulevat tarvitsemaan sovittajaa ihmisen ja Jumalan välille. Sovituksen jälkeen ihminen saa iloita Jumalan läsnäolosta tässä ajassa ja ikuisesti.

Pääsiäisen hengellinen sanoma on sovituksessa. Se on kaiken ydin. Mutta oivalsin pääsiäisestä myös jotain muuta. Tavallaan sen tapahtumissa kuvastuu koko ihmisen elämän tunneskaala. Kiirastorstai kuvaa odotuksen tunnetta ja epävarmuutta. Pitkäperjantai viestii surua ja menetystä. Lankalauantaihin voi yhdistää hämmennystä. Ensimmäinen pääsiäispäivä kuvaa sanoinkuvaamatonta iloa ja toinen pääsiäispäivä turvallisuuden kokemista ja toivoa. Jokainen kokee tällaisia tunteita elämässään.

Vaikka sovitus on uskon ytimessä, on osa ilosanomaa myös Jumalan läsnäolo ihmisen jokaisessa elämänvaiheessa ja kaikissa tunnetiloissa. Odotuksessa, epävarmuudessa, surussa, hämmennyksessä, ilossa, toivossa ja turvallisuuden etsimisessä.

Viimeaikoina on kirkon tiedotuksen ja eri kristillisten toimijoiden julkaisuissa ollut pinnalla kysymys kristillisestä johtajuudesta. Kirkossa on etsitty uutta arkkipiispaa ja mm. Helsingin ja Porvoon hiippakunnille uutta johtajaa. Isot seurakunnat tarvitsevat uusia kirkkoherroja ja monet kristilliset järjestöt ja seurakunnat ovat etsimässä uusia ”vanhimpia” ja seurakunnan johtajia.

Miksi johtajuus on kristillisyydessä niin paljon pinnalla? Jos sitä miettii ihan yksinkertaisesti, niin tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin seurakuntien johdossa on paljon suurten ikäluokkien edustajia, joten uusia johtajia tarvitaan eläkkeelle siirtyvien paikoille. Toiseksi johtajuudesta puhuminen ja se korostaminen on ollut tapetilla viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Luonnollisesti sama keskustelu saapuu myös kristillisiin piireihin, ja tuo aika taitaa olla juuri nyt.

Toisaalta onhan se niinkin, että esimerkiksi Suomessa on puhuttava kristillisestä johtajuudesta uudella tavalla, koska maailma on muuttunut paljon siitä, kun suuret ikäluokat päätyivät johtoon. Arvot ja ihmisten odotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä ihmiset ovat myös vaikeammin johdettavissa.

Kun on etsitty uusia johtajia tai puhuttu kristillisestä johtajuudesta, olen huomannut pinnalla ollen ainakin seuraavia asioita: Hyvä puhuja, syvällinen pohtija, hyvä kohtaamaan erilaisia ihmisiä, teologiset painotukset, kannat kirkollisessa keskustelussa oleviin polttaviin kysymyksiin, monikulttuurisuuden ymmärrys ja maailman globaalien ongelmien huomioiminen.

Kaikki edelliset ovat tärkeitä! Jokainen voi itse pistää ne tärkeysjärjestykseen. Listasta (ja yleisestä keskustelusta) puuttuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat merkittäviä tekijöitä – ainakin minulle. a) Itsensä likoon laittaminen siellä, missä seurakunnan rakentaminen on kaikkien pelkistetyimmillään.  Mielestäni äärimmilleen viety palveleva johtaminen on sitä, kun näin erään seurakunnan pastorin rakentavan ennen sunnuntain pyhäkoulua lapsille vasaralla ja nauloilla esiintymislavaa. Eli tekevän kunnon haalarihommia. b) Vapaaehtoistyössä hyvä johtaja inspiroi muita löytämään oman palvelupaikan ja tavan toteuttaa sitä. Ei vain tarjoa yksittäistä nakkia ensimmäiselle vastaantulijalle.

Joskus johtajan asema annetaan, joskus se ansaitaan. Kun johtajuus pitää ansaita, niin erityisesti edellisillä meriiteillä olen sen valmis antamaan.

Tuntuu että ainakin kaikkien teologian opiskelijoiden on jossain vaiheessa pakko miettiä sitä, mikä on ihmisen luonnollinen kyky toimia Jumalan tahdon mukaan, ja mitä Raamatun ohjeet siihen lisää. Siitä usein ollaan yhtä mieltä, että ihmiselle on vain hyväksi teroittaa oikein tekemistä ja oikein ajattelemista Raamatun kautta, mutta vaikeampi kysymys on se, kuinka paljon ihminen osaa toimia oikein luonnostaan ilman apuneuvoja.

Tässä vähän lapsellista näkökulmaa. Tämän perusteella tuntuu, että on oltava jotain luontaista kykyä toimia oikein.

Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa.

Jaa kaikki.

Pelaa reilua peliä.

Älä lyö ihmisiä.

Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.

Siivoa omat sotkusi.

Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.

Pyydä anteeksi kun loukkaat jotakuta.

Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.

Vedä vessa.

Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.

Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.

Ota nokkaunet iltapäivisin.

Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.

Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.

Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.

Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO

Kaikki mitä sinun tarvitsee tietää, on siellä jossakin. Kultainen sääntö ja rakkaus ja perusterveydenhuolto. Ekologia ja politiikka ja tasa-arvo ja tervejärkinen elämä. Ota mikä tahansa noista kohdista ja käännä se hienoille aikuisten termeille ja sovella sitä perhe-elämääsi tai työhösi tai hallitukseesi tai maailmaasi ja se pysyy totena ja kirkkaana ja lujana. Ajattele, miten paljon parempi maailma olisi, jos me kaikki, koko maailma, saisimme pikkuleipiä ja lasin maitoa noin kolmelta iltapäivällä ja sitten menisimme peiton alle torkulle. Tai jos kaikilla hallituksilla olisi peruspolitiikkana panna tavarat aina takaisin sinne, mistä ne ottivat ne, ja siivota omat sotkunsa. 

 ps. Ainoa huono juttu noissa ajattomissa totuuksissa on että ne eivät ole itseni kirjoittama, vaan Robert Fulghumin.

Tein taas elämässäni omat perinteiseni: Jätin erilaiset työt ja opiskelut pahasti viimehetkeen ja lopulta jouduin tekemään hommia kauhealla kiireellä viimeisten päivien aikana ennen deadlineja. Kolme yötä ja unta niille yhteensä 12h ei tiedä viimeiselle päivälle hyvää. Sen jälkeen on kyllä jonkinlaisessa tuubassa, kun järki ei kulje ja ainoa mitä odottaa on ylipitkät päiväunet. Ja kunnon palautuminen kaikesta vaati ainakin sen 24h, ennen kun on taas normaalisti elämässä kiinni. Tätä on tullut harrastettua liian paljon.

Jotenkin sitä voisi ajatella, että jos on liian kiire, jättäisi asioita vain tekemättä. Mutta kun yleensä ei voi. Syitä löytyy monenlaisia: Joskus on oikeasti jotain sellaista, jota ei voi jättää tekemättä. Tai sitten on töitä tai muita ns. pakollisia menoja, jotka on hoidettava kiireellisten opiskelujen ohessa. Joskus taas tuntuu että muut kärsivät, jos jättää jotain tekemättä. Joskus sitä taas on vaan liian tunnollinen joitakin opiskeltehtäviä kohtaan. Jokainen voi arvioida, mitkä syyt ovat hyviä, ja mitkä eivät.

Jos hommat menee “kolmen päivän tuuban” tavoin överiksi, on kai pohjimmiltaan kyse lepopäivän viettämisestä. Tai enemmänkin sen puutteesta. Toki yksittäisiä sprinttejä jaksaa silloin tällöin, mutta jos jatkuvasti on kiire, (tai vain tykkää tehdä elämässä paljon asioita), ei oikeasti jaksa ilman säännöllisen lepopäivän rytmittämistä kalenteriin. Itse sen on joutunut kokemaan kantapään kautta, ja varmaan joudun vielä joskus uudestaan. Kuitenkin uskon, että myös Jumalan näkökulmasta tässä piilee siunaus meidän elämälle: Kun vietämme lepopäivän (viikoittain?), niin yleisesti asiat vain menevät paremmin. 

Mutta mikä on oikeaa lepäämistä?  Mielestäni joskus seurakunnissa on turhaan hurskasteltu ja hukutettu lepopäivän lepo-ulottuvuus kaiken hengellisen aktiviteetin, kuten kirkossa käymisen, rukoilemisen tai Raamatun lukemisen alle. Anteeksi jo valmiiksi kärkevä ilmaus. Kärkevyyden voisin peruuttaa, mutta asian ytimestä pidän kiinni. Lepopäivän suhteen meidän kaikkien pitäisi miettiä, miten oikeasti lepään? Mikä lataa omia akkuja? Joillekin lepääminen on yksin olemista, joillekin lepääminen ja virkistäytyminen vaatii paljon kavereita ja elämää ympärille. Joku haluaa lukea tai katsoa leffoja, toinen taas haluaa lähteä ulos tai ravintoloihin. Ei ole yleistä “oikeaa” tapaa levätä, on vain “oikea” tapa jokaiselle henkilökohtaisesti. Vasta sitten kun oma lepomoodi löytyy, saattaa siihen kylkeen varsin helpostikin liittyä luontevasti ja rentouttavasti rukousta, Raamatun lukemista, tai vaikka kirkossa käyminen.

Moi. Kiitos kysymästä. Töissä menee ihan hyvin, uusia ideoita mielessä ja pieni mahdollisuus perustaa oma tiimi tai projekti uuden teeman ympärillä. Se olis haastavaa ja innostavaa. Jumalan näkymistä omassa elämässä olen koittanut nähdä, vaikka ehkä kuitenkin pitäis katsoa sinne Jumalaan päin eikä omaan elämään. Isän vauhti, siis hitaus, ja etäisyys ei vaan oikein tunnu itselle sopivalta. Näinköhän sitä kuitenkin huomaa, että on muuttunut aika paljon juuri töidenkin kautta. Ehkä se on koulutusta johonkin muuhun.. niin ainakin toivon, että on jotain muuta vielä jossain vaiheessa, vaikka jotenkin sitä on kuitenkin realistisemmaksi tullut. Tietysti haluaisin jo sen toisen rinnalle ja ihmettelen, että mikä mättää kun ei sitä löydy. Mietin tässä, että koitanko hoitaa omaa elämääni ja pääseekö Jumala siihen käsiksi. Vaan eipä ole eväitä tai osaamista tehdä toisin. En oikein usko siihenkään, että pitäisi kaikki heittää pois ja lähteä jonnekin ambomaalle. Kyllä mielestäni Jumalan olisi hyvä puhua asiasta selkeästi. Tutkimattomat ovat Herran tiet. Saatana lankesi ja kapinoi Jumalaa kohtaan. Olenko minä kapinoinut. Olen varmasti, ehkä vieläkin varmaan, mutta yritän tehdä sitä vähemmän ja vain kysellä. Ehkä olen oppinut olemaan suorempi ja enemmän oma itseni sekä töissä että seurakunnassa. Hmm.. kyllä asioita tapahtuu. Kaipaan lähemmäksi Jumalaa, mutta en pääse sinne ilman Häntä. Aika on karistanut pintakristillisyyttä ja tekopyhyyttä, yhdistänyt seurakunta-, työ-, kaveri-, ja koti-minää :D.

C.S. Lewis kirjoittaa hienosti suoraselkäisyydestä ja ihmisistä, jotka ova taipuneita (fiktiivinen Space Trilogia). Taipuneisuuteen liittyy toisen epäkunnioittaminen ja halveksiminen.. ehkä vain jopa pienissäkin määrin. Hyvä lääke tähän on ilmaista ajatuksensa suoraan ja pyrkiä päästä eroon liiallisesta hienotunteisuudesta tai kristillisyyden yms. vaatimasta ulkokultaisuudesta. Tai siis se, että ei pyri olemaan pyhä ja täydellinen.. ei siis tarvitse olla, eikä kukaan ole. Tai voisiko sanoa myös, että on enemmän oma itsensä eikä jarruttele liikaa :).

Hmm. Nyt aloin pohtimaan, ehkä ihan hyväkin, kun sain mahdollisuuden alkaa kirjoittelemaan nuorten aikuisten blogiin, joka avataan kohta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja se on varmaan kanava, jolla saan niitä asioita eteenpäin, joita Jumala käsittelee mun elämässä ja joita Hän avaa näkemään tämän päivän jopa vääristyneessä ja sairastuneessakin kristillisyydessä. Jumala on kuitenkin sama tänään ja eilen ja aina. Aina Pyhä ja täydellinen ja äärettömän fiksu. Jumala kunnioittaa meitä ja antaa meille vapauden valita ja toimia. Sitä kautta syntyy myös kunnioitus Jumalaa kohtaan, kypsempi suhde. Hmm. Jumalasuhteessa on paljon eri värejä. On rakastava Isä, syliin sulkeva Isä, mentori, viisauden lähde, haastaja, rinnalla kulkija, kasvattaja, kuuntelija, opettaja, sotapäällikkö, … välillä lähellä… välillä kauempana, jotta voisimme kokeilla omia siipiä ja hioutua elämän koulussa, jotta uskokin olisi lähempänä elämää ja toisia ihmisiä.